Karkit on kai aina kuulunu mun elämään. Vitosen pussi lapsuudessa lauantaisin. Kitskalla piti ostaa vähintään markalla samaa laatua. Rakkaus mansikkaufoihin syttyi. Kouluiässä käytiin kamun kanssa salaa karkkikaupassa, vitonen ei enää riittänyt. Lukiossa vauhti kiihtyi. Eilen mainitsemani kymmenen munkkia illassa oli lähes jokapäiväistä. Mukaan tuli 400 g karkkipussit. Makuunit ja Filmtownien namulaarit avautuivat! Karkittelua oli ehkä 5-6 päivänä viikossa. Ihana nuoruus ja vielä ihanampi aineenvaihdunta, pituus 172, paino 47 kg! Satunnaisia karkkilakkoja on ollut vuosien varrella, mutta koska paino ei ollut ongelma, ei ollut karkittelukaan! Opiskeluvuosina namuja kului samaan tahtiin, olin myös hampurilaisravintolassa töissä, joten ruoan laadullakaan ei pääse kehuskelemaan.. Lapsien jälkeen namujen syönti on parasta yksin. Mikä onkaan parempaa, kun hiipiä herkkukaapille lasten nukkuessa? Varsinkin esikoinen valvotti öisin, namien ja suklaan voimalla jaksoi valvoa. Hätärisuklaata pitää olla aina. Kertamäärät ei onneksi ole enää nuoruusvuosien tasolla, pari suklaapatukkaa tai namupussi kerralla. Herkullisia päiviä viikossa on herkuttomia enemmän.. Eikä se aineenvaihduntakaan toimi kuin kaksikymppisellä. Se mikä ei jää leukaan, tipahtaa lanteille..
Ekan jumppakortin hankin lukion jälkeen ja olinkin aktiivinen jumpalla ja salilla viihtyjä ensimmäiseen synnytykseen asti. Jumppa-/salikertoja viikossa oli varsinkin opiskeluaikaan viidesti. Juoksumatolla 10 km lämmittelyksi. Siksi kai ne hampurilaiset ja namit ei näkyneetkään vyötäisillä. Ei tarvinnut miettiä, voiko laittaa tiukkaa paitaa päälle! Thank god nykyisestä läskipussimuodista!
Keväällä 2012 liityin vajaan vuoden tauon jälkeen liityin takaisin jumpalle, mutta silloisen laihiksen jälkeen käyntejä on ollut liian harvoin. Nyt marraskuussa palasin taas synnyttäneenä takaisin jumpalle, käyntejä 1-4 viikossa. Varsinaista aikatavoitetta mihin mennessä puntarin tulisi näyttää - 7,5 kg ei ole, sillä lähes täysimetän vielä. Keväällä tai alkukesästä, toivottavasti.
Toveriin tutustuin ensimmäisenä opiskelupäivänä. Ystävyys on kestänyt nyt 11 vuotta. Sama työpaikka, sama elämäntilanne, sama tavoite. Kaiholla katseltiin kuvia yhteisletä etelän matkalta, hymyileviä naisia bikineissä. Syksyiseltä reissulta onkin vaan kasvo- ja varvaskuvia ;) Parasta Toverissa on huumori. Eilen mietin mikä tän blogin tarkoitus on, kirjoitanko enemmän itselleni vai muille. Toveri ehdotti pilke silmässään, että hankkisin niin paljon lukijoita, että pääsen Tanssii Tähtien Kanssa- kisaan. Sellaisen tavisversiosta kun olen haaveillut..
Loppuun vielä otsikon innoittamana pieni tositarina, jonka Toveri joskus kavereillemme kertoi:
Elettiin ehkä vuotta 2004 tai 2005, ystävyytemme alkuaikaa. Koulun jälkeen odotettiin jumpan alkua kaupungilla. Matkaa jumpalle oli noin 100 metriä, torin toiselle puolelle. Ehdotin, että käydään ostamassa pientä matkaevästä. Siinähän se salmiakkisuolakalapussi hävisi tuulensuojaan. Toveri on jälkikäteen muistellut, ettei todellakaan osannut arvata että se todella kirjaimellisesti oli matkaeväs. Miten joku voi tuhota noin lyhyellä matkalla pussillisen tahmeita namuja?!?
Ilman matkaevästä jumpalle suunnistaen
Rouva K
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti